Lentävät lauseet

30.11.2017

Huonot neuvottelut kalliit

Av-kääntäjien työehtosopimusneuvottelut alkavat 4.12. Neuvottelujen kynnyksellä av-kääntäjä Tarmo Hietamaa kirjoitti omasta näkökulmastaan, millaista on olla av-kääntäjänä, joka ei suostu huonoihin työntekemisen ehtoihin ja miksi hän edelleen uskoo alaan.


--------

Marraskuussa 2017 tuli täyteen viisi vuotta siitä, kun jäin työttömäksi. Puolitoista vuotta aiemmin olin perheineni ostanut uudelta paikkakunnalta mieluisan omakotitalon, jossa on minulle sopiva työtila. Olimme remontoineet, viimeistelin graduani, ja odotimme toista lastamme. Ajatuksena oli, että hyvien liikenneyhteyksien risteyskohdassa pystyy rakentamaan elämää pikkukaupungin turvassa. Olin työskennellyt av-kääntäjänä jo usean vuoden uskoen, että ammattitaitoinen asiantuntija pystyy lopulta saavuttamaan vakaan aseman ja toimeentulon.

Tarmo Hietamaa_kuva Liisa HietamaaSitten, syksyllä 2012, av-käännösalan verkoston vaikutusvaltaisin toimija virtaviivaisti ammattikunnan tulevaisuudennäkymät uuteen uskoon. Nykytermein moni meistä jäi tämän seurauksena kaiketi "ideologisesti työttömiksi", kun näihin neuvottelemattomiin näkemyksiin ei enää välitetty alistua ainoana mahdollisena kehityssuuntana. Yksittäiset kääntäjät – sekä alihankkijoiksi ulkoistetut että näitä turvatummasta asemasta tukeneet – tahtoivat osoittaa kestävämmän suunnan, mistä osoituksena on vappuna 2015 voimaan astunut, monien vuosien neuvottelu-urakan synnyttämä av-käännöstoimistojen työehtosopimus. Sopimuksen merkitykseksi tuntuu muodostuneen vielä joillain tahoilla noudatettavien, ylipäänsä joidenkin neuvoteltujen ehtojen pönkittäminen, sillä suurimmat yksityiset, ylikansalliset toimijat kiertävät sitä joko ilmeisesti sumeilematta tai edelleen ulkoistamalla.

Niinpä pyrin – monen muun tavoin – työllistymään uudelleen tuon syksyn jälkimainingeissa. Neuvottelemattomilla ehdoilla kilpailu tosin on kovaa, sillä ainoastaan nopeus on työn tuloksen tae, ja vastuullisempaa toimintaa vaativien nimet muistettaneen. Muidenkaan, edes läheisesti omaa osaamista koskettavien alojen työmarkkinoista ei ollut apua; elannon epävarmuutta taisivat kehystää alituiset uutiset finanssikuplista ja säästökuureista sekä siitä, että yrittäminen pelastaa.

Niin, yrittäminen. Yrittäjähän olin ollutkin, ns. näennäisyrittäjä, ja koska olin työskennellyt tällä tavoin urani alusta asti, en kammiossani ollut käsittänyt, miten poikkeaviin työoloihin olin päätynyt. Tämä outolintu nimittäin kantaa toimeksiantajansa vastuita voimatta vaatia oikeuksia, sillä työehdoista ei näennäsiyrittäjä toistaiseksi saa sopia kollektiivisesti, vaikka toimii palkansaajaan vertautuvana ja toimeksiantajan ohjastamana alihankkijana.

"Tunnen silti hakeutuneeni töihin, jotka ovat juuri minulle soveltuvimpia, mielekkäimpiä."


Niinpä ryhdyin tavoittelemaan myös jatko-opinto-oikeutta yliopistosta: tuntui tarpeelliselta tutkia vähintään tohtorin väitöskirjan edestä, miten tällainen jo varhaisessa vaiheessa globalisoitunut ja digitalisoitunut ala oikein toimii käytännön työelämän paineissa. Tällaisen "edelläkävijän" toiminnan käsittämisestä olisi hyötyä muiden alojen vääjäämättömässä, vastaavassa kehityksessä. Lisäksi tutkijuus olisi itselleni mielekäs työllistymisväylä.

Työttömyyteni katkesikin muutamaksi kuukaudeksi vuonna 2014, kun työllistyin omin avuin alani tilanteesta käynnistämälläni tutkimuksella, jolla lisäksi sain usean yrityksen jälkeen vuonna 2015 oikeuden jatko-opintoihin. Hain koko ajan kaikenlaisia soveltuvia töitä pystyen tuomaan leipää pöytään – tuota muutaman kuukauden apurahajaksoa lukuun ottamatta – vain ansioihini perustuvan minimityöttömyysturvan verran. Näennäisyrittäjyyden varjo on pitkä.

Kun työttömyyttäni oli jatkunut kylliksi, kunta alkoi aktivoida minua alkuvuonna 2017. Ei auttanut selittää, vaikka olin ollut miten aktiivinen: olin kaiken epävarmuuden keskellä pyrkinyt parantamaan alani työoloja, hakenut moninaisia töitä, laatinut tutkimussuunnitelmia, lähettänyt apurahahakemuksia sekä kasvattanut lapsia, joiden määrä oli kasvanut jo kolmeen. Aktivointini tuntui kiteytyvän virkailijan kysymykseen: "No, koska sitten työllistyt?" ja tyrkytettyyn ratkaisuun, jonka mukaan tarvitsen elämänhallintaa – eli kuntouttavaa työtoimintaa, johon lähettäminen voi olla ”asiakkaan” tarpeista piittaamaton säästökeino. Oikeuksiini vaivalloisesti vetoamalla vältin tämän työelämän umpikujan niin pitkään, että eteen osui viimein työllistymismahdollisuus.

Täysipäiväistä työllistymistäni kesällä 2017 eivät edistäneet Suomen hallituksen ”pakkokeinot”, jotka väitetysti olisivat alkaneet korjata maan suuntaa. Tällä hetkellä toimin ammatinharjoittajana ja saan käännettäväkseni ohjelmia suomalaisyleisölle Tanskasta, jossa neuvoteltuihin ehtoihin nojaavat puitteet ovat nähtävästi elvyttävämmät kuin Suomen ilmaston suosimat kiristykset: töitä riittää tekijöille jokseenkin paremmin ja työllään pystyy maksamaan paitsi veroja myös itselleen riittävää työttömyys- ja eläketurvaa sekä lomarahaa. Nykyisilläkään toimeksiannoilla ei silti mikään ole taattua, sillä ammatinharjoittamisessa on yrittäjämäinen riskinsä. Siksi tahdon edelleen edistää myös tutkimustani, mutta riittävän ansion takaaminen on tälläkin saralla tiukan kilpailun takana.

"Miksi jostain työstä sitten voi tai pitää maksaa niin huonosti, ettei se takaa vakaata elantoa?"


Miksi sitten pidän kiinni alasta, jolla on näin hankalaa? No, ei ole aina ollut, vaan hyvät olot on ennenkin vaatimalla saavutettu – ja vastaavasti myös tietyssä mielessä nyttemmin menetetty. Ja jos periaatteeksi hyväksytään vain, että voihan vaihtaa työhön, josta maksetaan paremmin, voidaan kysyä, miksi jostain työstä sitten voi tai pitää maksaa niin huonosti, ettei se takaa vakaata elantoa. Ja miten pitkälle itse kunkin sitten pitäisi päätyä ammatinvaihdoissaan, kun alati uusien ammattiryhmien ehdot päätetään saattaa ”ajan tasalle”? Kärjistäen niinkö pitkälle, että jokainen on joko kirurgi, juristi tai sijoittaja – taikka työtön, mikä merkitsee yhteiskunnan kannalta tarpeetonta, sitä, joka ei pysty antamaan panostaan yhteiseksi hyväksi?

Onneksi sain työttömyysaikanani tuntea olevani tarpeellinenkin, niin kotona kuin lähipiirissä. Myös ammattijärjestöjen tuen ansiosta itsensä on voinut tuntea aika ajoin arvokkaaksi. Kukaan ei olekaan täysin oman onnensa seppä, vaan onnistumisiin vaikuttavat monet eri edellytykset. Vastuuta välttelevässä ulkoistus- ja yksityistämisilmapiirissä on kuitenkin kaikkineen saattanut olla raskasta. Maailmassa, maassamme ja ammattialoillamme raha liikkuu, mutta sen kerääntyminen ensisijassa vaikutusvaltaisimmille näyttäytyy raakana hajota ja hallitse  johtajien ota tai jätä  strategiana, kun yksittäisenä toimijana koettaa pärjätä.

Itse tunnen silti hakeutuneeni töihin, jotka ovat juuri minulle soveltuvimpia, mielekkäimpiä; käännökset ovat samoin osaltaan tarpeellisia yhteiskunnassa siinä missä muutkin arjen osia tukevat työsuoritukset. Eikö ole tehokastakin, kun tekijä pitää työstään ja tahtoo jopa kehittää sitä parhaan kykynsä mukaan?

Kun nyt olen puolisen vuotta tuntenut olevani jälleen tarpeellinen yhteiskunnan jäsen, huomaan nauttivani elämän pienistä iloista helpommin, kun voimat eivät enää kulu jatkuvaan epävarmuudesta murehtimiseen. Tarpeellisuus kaipaa tunnustusta, jopa tekijöiltä itseltään, sillä muuten on vaikeaa nähdä oman osaamisensa arvoa. Arvo ei kuitenkaan synny yksin, sillä kuten ainakin av-kääntäjien tapaus osoittaa, yksin on vaivalloista kehittää toimintaansa kestävästi; tuolloin arvon määrittävät ja korjaavat vaikutusvaltaisemmat tahot, ja itse tekijät voivat tuntea tarpeettomuutta joko oivaltamattaan jo yltäkylläisen työmäärän keskellä tai viimeistään työttöminä, joiden todellisilla taidoilla ei ollutkaan painoarvoa.

Marraskuussa 2017 tuli myös täyteen sata vuotta siitä, kun Suomessa otettiin yleisesti käyttöön kahdeksantuntinen työpäivä. Tuolloin pidempään puurtamiseen tottuneet työntekijät sekä ihastelivat että karsastelivat sitä, miten elämä helpottuu – ja pahin seuraus tästä työmarkkinoille taisi lopulta olla se, että ymmärrettiin sopia yhteisistä ja yhtäläisistä säännöistä yhä kattavammin. Nykytilanne, jossa omistajat ovat viime vuosikymmenien aikana uudelleen erkaantuneet tekijöistä niin taloudellisesti kuin sosiaalisesti, tuntuisi vaativan samaan tapaan radikaaleja toimia, jotta työ ja toimeentulo jakaantuisivat jälleen kestävämmälle pohjalle. Miksi yhteiskuntaan tahdottaisiin yhtään enempää epävarmuutta? Minä ainakin kaipaisin toistakymmentä vuotta jatkuneen epävakauden myötä jo varmuutta itselleni, perheelleni ja ammatilleni – ja uskon, että ammattilaiset tajuavat tätä tavoitella uudestaan yhä herkemmin, sillä kyse on ”pelkästään” työstä, toiselle vuokrattujen omien resurssien käytöstä, josta saatavalla korvauksella tulee voida ennen kaikkea elää omaa elämää.

Toivon työehtosopimuksien neuvottelijoille yhteisymmärrystä kestävästä kehityksestä, jolla taataan toiminnan kannattavuus kaikille työn arvon ymmärtäville osapuolille!

Teksti: Tarmo Hietamaa
Kuva: Liisa Hietamaa



Palaa otsikoihin


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä