Fakta & Fiktio

7.12.2016

Kirja-arvio: Rax Rinnekangas haastaa etsimään kadonnutta kieltä

”Olisi vaikea kuvitella, että joku tässä kaupungissa ryhtyisi yhtäkkiä ajattelemaan.”

Imre Kertészin sanat paljastavat elokuvaohjaaja ja kirjailija Rax Rinnekankaan epätoivon kansakunnan ajattelun – tai ajattelemattomuuden – tilasta.  Kadonnut kieli (Lurra Editions 2015) on Rinnekankaan sanan ja kuvan olemusta käsittelevän teossarjan kolmas ja viimeinen osa. Takakannen kuvauksessa teos esitellään matkaksi kieleen, joka virtuaalisen ajan tiedon myrskyissä on muuttumassa ajattelun kielestä mielipiteen kieleksi.
 
kadonnut_kieliJos kieli on avain ajatteluun, mitä tapahtuu kielen yksipuolistuessa, lyhentyessä, laiskistuessa? Rinnekankaan mukaan länsimaisen sivistyksen kielen tilalle on asettumassa pintapuolinen uusiokieli, globaali slangi, joka muuttuu yhä yksitasoisemmaksi, sanastollisesti niukemmaksi ja, luonteensa mukaisesti, yhä viihdyttävämmäksi. Viihtymisestä on tullut kollektiivinen pakkomielle.

Maailmankirjallisuuden suomentajat sivistyksen rikastuttajina

Rinnekankaan mukaan suomalaiset ovat kääntäneet selkänsä varsinkin keskieurooppalaiselle ajattelulle ja kirjallisuudelle. Keskieurooppalaisen kirjallisuuden julkaiseminen, myynti ja sitä kautta lukeminen ovat vähentyneet voimakkaasti 90-luvun lopulta alkaen. Vaikka kustantajat ja toimittajat saavatkin teoksessa kyytiä, poraa Rinnekangas katseensa ensisijaisesti lukijaan itseensä. Suomennoksia ei osteta, koska kirjallisuutta halutaan lukea ainoastaan alkukielillä. Mutta syystä tai toisesta, oli se sitten ohut kielitaito tai laiskuus, teos jää sittenkin lukematta. Vain palkitut ja hehkutetut teokset pääsevät lukulistalle.

Vaikka Rinnekankaan arvostelun kohteeksi joutuu moni eri taho, maailmankirjallisuuden suomentajat löytävät hänestä liittolaisen. Rinnekangas lainaa kääntäjä Tarja Roinilaa: nimenomaan suomennettu kirjallisuus on kehittänyt ja rikastuttanut suomen kieltä. Käännösten monialaisuus ja sen tuoma monikulttuurinen sivistys takaavat Rinnekankaan mukaan sen, että myös suomalaisilla kirjailijoilla on sivistyspohjaa oman kirjallisuutensa luomiseen.

Käännetäänkö tulevaisuudessa vain palkitut ja menestyneet?

Suorastaan makaaberina Rinnekangas pitää kommentteja, joiden mukaan alkuperäinen teksti kadottaa jotakin olennaista käännöksessä. Tämä kertoo Rinnekankaan mukaan vain lausujiensa ymmärtämättömyydestä, sillä hänen mielestään kaikki kieliversiot ovat sisällöllisesti ja merkityksellisesti aivan yhtä painavia ja samanarvoisia.

"Nimenomaan suomennettu kirjallisuus on kehittänyt ja rikastuttanut suomen kieltä."


Vaikka suomentajien työn arvostus saakin kääntäjän kehräämään, on Rinnekankaan kuva alasta melko lohduton: kääntäjät, nuo maailmankirjallisuuden alipalkkaiset rakastajat, hakevat turhaan työlupia ulkopuoliselta ajattelulta suljetun Suomi-reservaatin rajalla. Tulevaisuudenkuva, jossa kirjallisuuden kääntäjiä tarvitaan ainoastaan kaupallisen kirjallisuuden ja palkitun kansainvälisen kirjallisuuden suomentamiseen, ei tunnu kovin kaukaiselta.

Osansa kritiikistä saavat kustantajien ja suomalaisen valtamedian ohella myös kulttuurilehdet, jotka nekään eivät ole osanneet arvostaa suomentajien työtä. Syiksi käännöskirjallisuuden myynnin laskuun on aprikoitu muun muassa käännöskirjallisuuden tuotantokustannuksia ja käännösten heikkoa tasoa. Rinnekankaan mukaan tämä vain vahvistaa valhetta suomennetun kirjallisuuden laadusta. Samaa valhetta tukevat myös lukijat, jotka jättävät maailmankirjallisuuden lukematta, suomennettuna tai alkukielellä.

Kielen syvyys uhrattu yksitasoiselle höpinälle

Rinnekangas jatkaa kirjallisuuden kentän yksipuolistumisen ruotimista kustantamojen näkökulmasta. Hän myös avaa hyvin henkilökohtaisella tasolla sitä suhdetta, joka hänellä itsellään on kieleen.

Lapsuuden trauman takia Rinnekangas kadotti kielen ja pakeni vuosiksi hiljaisuuteen. Ehkä juuri tuon mykkyyden takia hän nykyään kantaa suurta huolta sanojen yksipuolistumisesta ja ajattelun taidon katoamisesta.

- Olemme uhranneet kielellisen ajattelun moninaisuudet ja syvyydet puhutulla tasolla yksitasoisille huudoille ja höpinöille, mutinoille ja ihmisten asioiden utelemiselle, kirjailija pohtii.

Vimmaiseen analyysiin yltyvä Kadonnut kieli ei totisesti päästä lukijaansa helpolla. Teoksen aiheen huomioon ottaen onkin vain oikein, että se pakottaa lukijan pohtimaan omaa suhdettaan kieleen, kirjallisuuteen ja ajatteluun.

Teksti: Riikka Uljas-Bärman


Palaa otsikoihin


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä